Sadutuksen teoria

Sadutus on suomalainen sosiaalinen innovaatio, jonka keksi VTT Monika Riihelä ja sitä on ollut kehittämässä KT Liisa Karlsson sekä suuri joukko lapsia ja aikuisia Suomessa ja muissa maissa. Sadutus on laajasti kokeiltu, toimivaksi havaittu ja palkittu menetelmä (mm. kansainvälisyyspalkinto, EU:n lasten mielenterveyttä edistävä mallitoiminto). Sadutusta on käytetty menestyksellisesti vuoden ikäisistä vanhuksiin. Oppilaat ovat saduttaneet toisiaan. Aikuisetkin ovat saduttaneet keskenään ja näin kuunnelleet toistensa muistoja, tarinoita ja kokemuksia esimerkiksi nuoruudesta, vanhemmuudesta ja työssä löytyneistä oivalluksista.

On huomattu, että sadutus tuo eniten tietoa, kun saduttaa lasta säännöllisesti, useampia kertoja. Silloin saa kuulla, miten lapsi ajattelee, mitkä ovat kulloinkin päällimmäiset ajatukset. Sadutus antaa rakennusaineita oman identiteetin rakentamiseen. Lapsi tottuu kertomaan näin myös muissa tilanteissa ajatuksistaan muille ja itseluottamus kasvaa. Sadutuksessa kaikkein hauskimmaksi on osoittautunut yhdessä oleminen ja iloitseminen sekä toisen uudenlainen kohtaaminen, joka luo yhteisöllisyyttä!

Sadutusta voi kokeilla kuka vaan, mutta siihen kannattaa myös perehtyä tarkemmin kirjallisuuden avulla tai kurssilla.

Sadutusmenetelmän ohje eli instruktio on lapsi- ja aikuistoiminnassa tehdyn pitkän kehittely- ja tutkimustyön tulos. Perusidea on kehitetty 1980-luvulla (Riihelä, 1991). Sadutuksessa saduttaja (yleensä aikuinen) sanoo kertojalle (lapselle, nuorelle, aikuiselle tai ryhmälle) sadutuksen instruktion:

”Kerro satu tai tarina.
Kirjaan sen juuri niin kuin sen minulle kerrot.
Lopuksi luen tarinasi ja voit muuttaa tai korjata sitä, mikäli haluat.”

(Riihelä, 1991, 29–33; Karlsson, 2000; 2014).

KERRO SATU! … ei muuta aloitusta…
Kehotus – ei kysymys, koska kysyminen ohjaa piiloviestillä vastauksen sisältöä ja pidättää vastuun aloitteentekijällä. Kehotus on avoin pyyntö, joka myös siirtää vastuun tekemisestä toiselle. (Riihelä, 1996, 2001) Lähtökohtaoletus on, ettei kertomista tarvitse kenellekään erikseen opettaa, eikä kertoja liioin tarvitse saduttajan valitsemia virikkeitä. Kaikilla ihmisillä on sisäinen luovuuteen pyrkivä oma tarinamaailmansa. (Stern, 1992)

MINÄ KIRJOITAN SEN YLÖS JUURI NIIN KUIN SINÄ SEN KERROT.
Saduttaja kertoo olevansa valmis aktiiviseen kuuntelemiseen ja jakamiseen. Tulevan tarinan ensimmäinen kuuntelija ilmoittautuu. Tarina syntyy ensimmäisen kerran kertojan mielessä ja muuttuu yhteiseksi kun hän kertoo sen ääneen. Kolmannen kerran satu syntyy muuntuessaan puheesta kirjoitukseksi. Yhdessä tekeminen saa käsin kosketeltavan muodon. Yhteisöllisyyteen pyrkiminen on ihmisen perusominaisuuksia (Corsaro, 1997, Riihelä, 2000), ja sadutusmenetelmä tekee kahden ihmisen tavoitteesta yhdessä koetun tilanteen. Sadutuksen ohje muuttaa perinteistä kasvattaja-, opettaja- ja lapsisuhdetta. Lapsi vie ja aikuinen seuraa ja dokumentoi lapsen haluamalla tavalla. Saduttaja ilmoittaa hyväksyvänsä kertojan valitsemaa tapaa ilmaista itseään, mitään muuttamatta ja mitään lisäämättä. (Karlsson, 2000). Menetelmä lisää lapsi- ja kertojakeskeisyyttä ja antaa uusia eväitä kuuntelevalle työn suunnittelulle. (Rutanen, 2000).

KUN SATU ON VALMIS, LUEN SEN SINULLE JA VOIT KORJATA, JOS HALUAT.
Lukiessa satu ”ilmestyy” neljännen kerran, nyt kuuntelijan, saduttajan persoonallisuuden värittämänä. Kertojan, lapsen tuottama tieto muuttuu jaetuksi tiedoksi. Tekijänoikeus omaan tarinaan säilyy kertojalla koko ajan. Sadutusmenetelmä tuo myös näkyväksi tiedon dynaamista luonnetta. Henkilökohtainen tieto on esittäjän valitsemasta näkökulmasta aina oikeaa. Kuulluksi tuleminen omien kokemustensa kautta vahvistaa paitsi itsetuntoa myös ryhmäasemaa ja ryhmään kuulumista. (Riihelä, 1991). Sadutusmenetelmällä on ryhmäännyttäviä vaikutuksia.

LÄHTEET
Corsaro, W. (1997). The Sociology of Childhood. Thousands Ouks. Pine Forge Press.
Paulo, F. (1972). Pedagogik för förtryckta. Stockholm: Gummesons.
Karlsson, L. (2000). Lapsille puheenvuoro. Ammattikäytännön perinteet
murroksessa. Helsingin yliopisto, kasvatuspsykologia. Lapset kertovat -julkaisusarja. Stakes. Helsinki: Edita.
Karlsson, L. (2014). Sadutus – Avain osallisuuden toimintakulttuuriin. PS-kustannus. Lapset kertovat -julkaisusarja.
Riihelä, M. (1991). Aikakortit. Tie lasten ajatteluun. VAPK kustannus.
Riihelä, M. (1996). Mitä teemme lasten kysymyksille? Lasten ja ammattilaisten kohtaamisten merkitysulottuvuuksia. Stakes tutkimuksia 66. Gaudeamus. Jyväskylä.
Riihelä, M. (2000). Leikkivät tutkijat. Lapset kertovat -julkaisusarja. Stakes. Helsinki: Edita.
Riihelä, M. (2001). Storycrafting. Children are Telling. Stakes.
Rutanen, N. (2000). Kivi ois muurahaiselle vuori. Pienten lasten käsityksiä matematiikasta ja luontoilmiöistä. Lapset kertovat -julkaisusarja. Stakes. Edita.
Stern, D. (1992). Maailma lapsen silmin. Mitä lapsi näkee, kokee ja tuntee. Juva: WSOY.